Epilogi

Eilinen julkinen avautuminen kokemastani pettymyksestäni on herättänyt keskustelua mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä yksityishenkilöiden blogit harvoin synnyttävät keskustelua ja ajatustenvaihtoa. En ollut aiemmin tullut ajatelluksi, että museoon pettyminen on lähes tabu. Ravintolassa saa kyllä pettyä keittiömestarin tuotoksiin ja siitä saa kirjoittaa julkisesti ruokablogiin, mutta kun petyt museoon ja kirjoitat siitä julkisesti, niin se räjäyttää pankin. Numismatiikka ja suomalainen museolaitos tarvitsee näköjään oman Gordon Ramsaynsa.

Sain myös jonkin verran asiaan kuuluvaa kritiikkiä. Se on ymmärrettävää ja ehkä joltain osin aiheellistakin, vaikka seison yhä sanojeni takana. Saamani kritiikki on minusta kuitenkin hieman hassua tässä tapauksessa. Kyse oli pohjimmiltaan siitä, että minä koin henkilökohtaisesti pettymyksen Kansallismuseossa. Se ei tarkoita, että kaikki kokisivat vierailun pettymyksenä. Miksi en saisi kokemaani pettymystä julkisesti ruotia? Ihmettelen kommentteja, joissa minun henkilökohtaisia tuntemuksiani on kritisoitu ikään kuin en olisi saanut kokea museokäynnistä pettymystä. Jos näyttely ei tuota dopamiinia ja muita mielihyvähormoneja, niin minkä minä sille voin. Olisin voinut tuon ajan viettää tyttäreni kanssa. Sen sijaan matkustin kaksi tuntia suuntaansa kokeakseni pettymyksen. Eivätkö nämä kritisoijat ole itse koskaan kokeneet pettymystä museossa? Huomanneet, että museo ei täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Toki arvostan myös tästä palautteesta ja kiitän heitä saamastani kritiikin kritiikistä, johon seuraavaksi hieman vastaan ja perustelen pettymyksen syitä.

Tiedän, että rahat laitettiin nopealla aikataululla näytillä, mutta ei se ole mikään peruste tehdä epäinformatiivista esillepanoa. Miksi esimerkiksi rahat olivat kahdessa kasassa? Oliko löytökeskittymiä kaksi kappaletta vai heijastaako kaksi keskittymää pöytävitriinissä vain ja ainoastaan museomestarin/konservaattorin/amanuenssin näkemystä esteettisestä esillepanosta? Jos näyttelytekstissä mainitaan bysanttilainen raha, niin missä se on? Kasan alimmaisena? Minä kyllä tiedän miltä bysanttilainen raha näyttää, mutta en laskisi sen varaan, että muut sen tietävät. Lisäksi, kun ajatellaan suurta yleisöä, niin kysykääpä vaikka sukulaisiltanne milloin Suomessa oli viikinkiaika? Saitko oikean vastauksen vai pitikö se googlettaa? Esillepano ei kyennyt edes vastaamaan peruskysymyksiin, joihin on kyettävä vastaamaan oli kyse ”näyttelystä” tai ei. Miksi kolikot olivat ylipätään esillä siellä aulassa: suurehkon lukumääränsä vaiko klikkijournalismin vuoksi? Löydön tieteellinen tärkeys ei tietenkään ole mikään peruste, kun löytöä ei ole lainkaan tutkittu. Eikö oikeasti olisi voitu odottaa viikkoa, jotta oltaisiin oltu monta asiaa viisaampia?

Minua kiinnostaa myös miksi uutisiin päätyvät kivikautisten asuinpaikkojen kaivaukset eivät päädy parissa viikossa Kansallismuseon keskushalliin näytille, mutta rahakätköt kyllä? Miksi rahat ovat museaalisesti poikkeuksellinen esineryhmä, jotka voi ilman asiallista tutkimusta asettaa kaikkien nähtäväksi? Kertooko tämä, että rahalöydöt nostetaan (arvotetaan) esineryhmänä kaikkien muiden ylitse, jonka vuoksi ne saavat ns. erityiskohtelun. Museotyössä mielestäni kaikki päätökset pitää pystyä perustelemaan.

Kritiikissä tuotiin esille, että tavalliselle ihmiselle riittää tuollainen näyttely. Nämä kommentit heijastavat kommenttien esittäjiltä täydellistä numismaattisen tietouden puutetta, eikä niille ole tilaa ammattimaisessa museossa. Tuon tyyliset kommentit lisäksi halventavat yleisöä. Huomautan, että nykyaikana yhä harvemmalla museon henkilökunnan jäsenellä on suoritettuna tohtorin tutkintoa samaan aikaan, kun yliopistot tuottavat uusia tohtoreita suuria määriä. Näin ollen museoiden on varaututtava siihen, että sen asiakkaat ovat museon omia asiantuntijoita (ainoastaan FM-tutkinnon suorittaneita) henkilöitä heittämällä pätevämpiä. Olisin siis varovainen sen ylimielisen asenteen suhteen, enkä alkaisi (maisterin papereilla) ventovieraalle nykypäivänä kertomaan tutkimusprosessin kulusta, koska et voi olla varma puhutko akatemiaprofessorille, dosentille vaiko ns. tavikselle.

Ja vaikka väite pitäisikin paikkaansa, että tuollainen esillepano riittää useimmille museon asiakkaista, niin huomautan, että olen museon asiakas siinä missä japanilainen turisti tai seinäjokelainen maanviljelijä. Minusta tulee museon asiakas astuessani museon sisälle. Sillä ei ole väliä vietänkö museossa minuutin vaiko tunnin tai maksanko siitä vai en. Museon on palveltava myös minua ja pyrkimään tyydyttämään tiedonjanoni, ei sammuttamaan sitä! Vanhoina hyvinä aikoina – aikana jolloin Kansallismuseossa ei esitelty kuvataiteita – oli sanonta, että asiakas on aina oikeassa. Kerron asian joka on monilta tuntuu unohtuneen: kulttuurihistoriallisessa museossa käyvät vanhoista esineistä kiinnostuneet ihmiset. Siellä käyvät ihmiset, joita ihan oikeasti kiinnostavat Pajarin kunniamerkit, Antellin ruotsalaisten rahojen kokoelma, kustavilaiset kalusteet ja punamultahaudat. Mitä enemmän ihmistä kiinnostaa vanhat esineet, sitä enemmän hän niistä tietää. Museoiden on kyettävä ylläpitämään ja kehittämään tätä ihmisissä olevaa kiinnostusta. Ei näyttely voi rakentaa ainoastaan niille ihmisille, jotka ovat museoon pakotettuja, joilla ei ole kysymyksiä ja joita eivät esineet kiinnosta, jolloin niistä ei tarvitse mitään kertoakkaan, vaan ohjata nopeasti seuraavaan vitriinin ääreen ja lopulta museokauppaan ostamaan trendikäs T-paita.

Manolo Blahnik valmistaa kenkiä naisille, jotka rakastavat niitä. Breitling ja Audemars Piguet valmistavat kelloja ihmisille, jotka rakastavat kelloja. Maybach ja Bugatti valmistavat autoja niitä rakastaville ihmisille. Näettekö menestyskaavan tässä? Älkää pitäkö kohdeyleisönä – asiakkainaan – ihmisiä, joita vanhat esineet ja informaatio eivät kiinnosta. Tehkää näyttelyjä, jotka saa Wenzel Hagelstamin sukat pyörimään jalassa!

Museot kalastelevat positiivista feedbackia toiminnastaan nykyaikana. Yleisölle tämä näkyy yleensä kuitenkin vain montako palleroa Tripadvisorissa tai tähteä Facebookissa on annettu. Nyt Kansallismuseo sai rehellisen kirjallisen palautteen yhden palleron sijasta halusi se sitä ei. Pois ne valokuvanäyttelyt ja muistakaa, että Kansallismuseon kaltainen museo ei ole olemassa T-paidan myyntiä, nykytaiteen esittelyä, tanssiesityksiä tai medianäkyvyyden vuoksi.

Advertisements

4 responses to “Epilogi

  1. Luin ensimmäisen postisi ja olin jo silloin kanssasi samaa mieltä. Aihealueesta kiinnostuneelle museoiden näyttelyt ovat usein jonkin tasoisia pettymyksiä: iloa saa siitä, että näkee aidon esineen kirjan tai webbisivun kuvan sijaan, mutta museosta ei juuri koskaan saa mitään uutta tietoa asiasta – ja usein näkee törkeitä yleistyksiä tai jopa virheellistä tietoa.

    Tosin tämä pätee osin myös nykyaikaiseen suomenkieliseen historian tietokirjallisuuteen. Kivoja kuvia, mutta tekstistä saattaa löytyä älyttömiä yleistyksiä tai virheitä.

    • Aivan totta. Museoiden vahvuus on autenttisissa esineissä. Niiden vuoksi ihmiset tulevat museoihin, mutta myös esineisiin liittyvän tiedon vuoksi. Ja mitä tulee numismaattisiin näyttelyihin, niin minusta katsojan pitää saada tieto heti paikan päällä, sillä numismaattiset kirjat ovat hyvin usein valitettavan kalliita ja vaikeasti löydettävissä. Tällöin ei voida olettaa, että yleisö voisi itse paremmin tutustua aiheeseen museon ulkopuolella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s