Vanhoja sieluja ja mancus

Helsingin Sanomissa julkaistiin 22.5. lauantaiesseenä kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinnan essee Taideväärentäjät jäävät yhä useammin kiinni, mutta ollaanko Suomessa aitouden suhteen edelleen muita sinisilmäisempiä? Jutun ensimmäisessä kuvassa Ferdinand von Wrightin metsot taistelevat sadan markan setelistä, mutta se ei ole suinkaan tämän kirjoituksen aihe, vaan rahaväärennökset. Samaa aihetta käsiteltiin myös SNY:n antiikin kerhon edellisessä etäkokoontumisessa ja aihe muutenkin on ollut viimevuodet toistuvasti esillä kotimaisten keräilijöiden keskuudessa ikään kuin kyse olisi uudesta ilmiöstä.

Väärennökset ovat aiheena sellainen, josta on aina helppo kirjoittaa, koska erilaisia väärennöksiä on paljon ja ne koskettavat suurta määrää keräilijöitä ja kauppiaita. Väärennösten huonoin puoli on että ne vievät liikaa huomiota pois aidoista rahoista. Senkin uhalla jatkan kuitenkin väärennösteemalla ja kirjoitan aiheesta jälleen muutaman rivin. Tulen nyt ja parissa tulevassa postauksessa käsittelemään muun muassa erilaisista väärennöksistä joihin olen parin viime vuoden aikana itse törmännyt. Korostan kuitenkin, että en itse ole missään nimessä varsinaisesti väärennösten asiantuntija, mutta vuosien saatossa olen nähnyt jos jonkinlaista viritelmää, joten otan vapauden osallistua keskusteluun aiheesta ilman varsinaista pätevyyttä aihepiiristä. Toki Suomen mittakaavassa oikeat asiantuntijat ovat muutenkin yhden käden sormin laskettavissa. En kuitenkaan nimeä nyt heitä, koska nimeämättä jättäminen näyttää pahalta muiden kannalta.

Mutta palataan takaisin alussa mainittuun Hesarin juttuun. Poimin siitä kohdan, joka jakaa mielipiteitä: “Harjaantunut silmä näkee, että teoksella ei ole sielua”, pohtii Salon taidemuseon johtaja Susanna Luojus väärennösten äärellä.

Vaikka esineillä ei tietenkään ole sielua samassa raamatullisessa mielessä kuin ihmisillä, niin siitä huolimatta useiden taitavien väärennösten kohdalla voidaan sanoa, että väärennöksen huomaa parhaiten siitä, ettei väärennöksellä ole vanhaa sielua. Mitä tällä sitten tarkoitetaan? Kyse lienee intuitiosta, ensivaikutelmasta ja kokemuksesta, joka sanoo, että nyt kaikki ei täsmää.


Ecgberht, mancus, rahamestari Bosa, n. 828-9 AD. Halk. 21,7 mm; 4,28 g. Kuva: PAS.

Yksi tällainen on väitetysti metallinetsimellä Britanniasta Sussexista löydetty Wessexin kuningas Ecgberht (802-839) mancus. Teknisesti ottaen todella moni asia on tässä rahassa kohdallaan, mutta siitä huolimatta useampi yksityiskohta puhuu rahan aitoutta vastaan. Tyylillisesti rahamestari Bosan rahat poikkeavat tästä tämän ollessa tunnettuja kappaleita korkealaatuisempi. Se ei yksinään riitä kuitenkin väärennökseksi julistamiseen, sillä tuon ajan mancukset olivat lähinnä lahjarahoja, joten ne lyötiin muita rahoja huolellisemmin. Mutta itse en usko, että pelkästään tätä seremoniallista lahjarahaa varten rahamestari olisi lisäksi täysin eri punssit valmistanut uutta leimasinta varten ja että ne eroaisivat tyyliltään ja toteutukseltaan huomattavasti aikaisemmista lyöntityökaluista, mutta ei se tietenkään ole täysin mahdotonta. Sen vuoksi rahan status onkin: ”Awaiting validation” ja lisähuomautuksena ”Please note that further research on this object is in progress.” On kuitenkin huomioitava, että raha on palautettu löytäjälleen, eikä sitä ole lunastettu julkisiin kokoelmiin, joten sen voi ehkäpä tulkita epäsuoraksi osoitukseksi, että myös Naismith ja ilmeisesti myös Allen suhtautuvat skeptisesti tämän uniikin rahan aitouteen.

Jos itse olisin vastuussa rahan tutkimisesta, niin miten sitten etenisin? Tässä tapauksessa analysoisin rahan metalliseoksen isotooppianalyysillä. Perinteisellä XRF-analyysillä ei tässä tapauksessa tee yhtään mitään. Isotooppianalyysi sen sijaan osoittaisi kiistatta kullan alkuperän. Tässä tapauksessa hyvänä vertailukohtana voisi toimia umaijadien, abbasidien ja karolingien kultarahat. Mikäli kulta olisi muualta peräisin, niin itse pitäisin sitä viimeisenä naulana arkkuun. Mutta mikäli analyysi vastaisi esimerkiksi abbasidien dinaareita, niin toki mestariväärentäjä on voinut myös taktikoida ja toimia kuten Tardani, joka löi antiikin rahojen väärennökset aitojen kuluneiden denaareiden päälle, joten metallianalyysi olisi myös siinä tapauksessa hyödytön.

Toisena asiana tutkisin hieman löytäjän ja hänen lähipiirinsä taustoja ja mahdollisia motiiveja. Tämä on tietenkin ongelmallista, koska museoviranomaisilla ei ole samoja valmiuksia ja oikeuksia kuin poliisiviranomaisilla. Museot lisäksi pelkäävät mainehaittoja mikäli ryhtyvät moiseen.